I know the pain inside just look into my eyes

Oon nähny tän sairaan maailman kauneuden

Ihmisen mielen vankilan ja vapauden

Kaiken draaman, murrettui selkärankoi

Petetty naama, kaappi täynnä luurankoi

Ongelmii rankkoi, viillettyi käsivarsii

Ja haavoi, joit ei voi enää yhtee parsii

Oon kans nähny kääntöpuolen

Miten pieni ihminen ylittää korkeimmankin vuoren

Ja pahimmankin huolen ja pahimmankin vuoden

Miten kaikki paska järjestyy huomen

Ja se mieles osataan uskoo parempaa

Pienist ilon palasist uskoo rakentaa

Mulla on nykyään hassu olo kun koitan ottaa kuvia itsestäni. Tai ei silloin itse kuvatessa, vaan oikeastaan jälkeenpäin vasta, kun katson niitä kuvia. En näytä yhtään itseltäni. Oon hukannut itseni jonnekin kaiken tän meikin, raudan ja hiusten alle. Ei tuo ole minä noissa kuvissa. Se on joku joka yrittää olla jotain mitä ei ole. 

"She's lost between who she is and who she wants to be"

En oo koskaan ennen tuntenut ton lauseen kuvaavan mua näin hyvin kuin nyt. En mä edes tiedä mitä haluaisin olla, siksi en voi olla sitä. Tosin en tiedä edes millainen olen. Tiedän vain että olen katoamassa. Kuulostaapas dramaattiselta, ei en mä katoa. Musta vain tuntuu siltä. Ote itsestäni lipsuu koko ajan, ja kohta mua ei oo enää ollenkaan ja oon vain ulkokuori siitä mitä olin joskus. Mitä se ikinä olikaan.

Haluan vaan sen aidon hymyn takaisin. Liikaa pyydetty?